Edellispäivänä iski sitten Prinssi-paralle varpaan kipuilun lisäksi suolitukos. Epäilen aiheuttajaksi yhdistelmää antibioottikuurista ja tässä pari viikkoa jatkuneesta aivan hillittömästä karvanlähdöstä. Keskiviikkoillalla poika oli vaisu ja edes herkkuruoka basilika ei maistunut, joten tarjottiin ensiavuksi muutama ruiskullinen ananasmehua ja odoteltiin aamuun. Aamusella odotti häkissä ihan yhtä vaisu ja mitään syömätön Prinssi, joten ei siinä sitten muuta kuin pari millilitraa parafiiniöljyä ensiavuksi ja soittelemaan lähiseudun eläinlääkäreitä paniikissa läpi. Kumma juttu muuten kun mistään ei saa eläinlääkäriä puhelimen päähän ennen aamuyhdeksää! Ihana luottolääkärimme Katja toki vastasi, mutta sattui olemaan toisella paikkakunnalla. Ihan kaikille mahdollisille ei varmaan silti tullut soitettua, koska myönnän olevani vähän skeptinen sen suhteen, että missä kaikkialla osataan kaneja ja erityisesti niiden ruuansulatusvaivoja hoitaa. Pienlemmikkiosaaminen on Suomessa toki viime aikoina kehittynyt, mutta erityistä kaniosaamista saa välillä hakemalla hakea, kun kani on kuitenkin sen verran erikoislaatuinen eläin.
Lääkärillistä interventiota ei tosin tällä kertaa tarvittukaan, vaan tukos aukesi parafiiniöljyn avustuksella sopivasti just vähän yhdeksän jälkeen ja ruoka alkoi taas maistua. Melkoiset helminauhapapanat käräyttivät, että karvaahan siellä oli ollut tukkeena. Käytiin vielä iltapäivällä esteharjoituksissa liikuttelemassa pupupoikaa, ja käpälä nousi ja ruoho maistui jo entiseen tahtiin. Illalla ja aamulla upposi ruokakin kuin ennen vanhaan, joten taidettiin selvitä säikähdyksellä.
Paheksuntakin sujui treeneissä vanhaan malliin.
Kyllä sitä tällaisina hetkinä aina väkisin miettii, että kuinka paljon pitää ihmistä päästä viirata että suostuu ihan vapaaehtoisesti ottamaan niskoilleen tällaisen määrän huolta ja stressiä. Ja taas toisaalta kun näkee pupun pomppivan iloisena ja terveenä häkin ovelle vastaan, niin kyllähän se taas muistuu mieleen että miksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti